Terapian tarpeessa

Tervehdys jälleen ystävä!

Nykyään mieltäni on askarruttanut armaan kotipohjolamme rintaa puristava ilmapiiri. Etenkin minua on alkanut häiritsemään suurten sodan jälkeisten -ikäpolviemme laajalti viljelemä ”talvisodan henki”. Sitkeydessä, urheudessa, tarmokkuudessa ja yhteisvoimin uuden rakentamisessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Eikä senkään käy kieltäminen, että sota-aikaan ongelmat ja haasteet olivat eri maailmasta kuin nykyään.

Olen kuitenkin tähänastisen elämäni aikana kokenut, että syvimmin omaan ikäluokkaani tästä ”hengestä” on imeytynyt vaikenemisen ja nieleskelyn kulttuuri. Kulttuuri, jossa omia ongelmia ja pahoinvointia täytyy aina verrata talvisodan aikoihin ja täten todeta murehtivansa turhia ja pitää suunsa kiinni. Olen itsekin moisen kulttuurin ja ympäristön kasvatti.

Eksyksissä mustan ja harmaan maailmassa

Kuten monelle muulle, myös minulle oli kova pala nieltäväksi, etten selviä enää omin voimin eteenpäin ilman psyykkiseen hyvinvointiin perehtynyttä ammattilaista. Suuresti arvostamani kyseisen alan pioneeri ja kasvo Maaret Kallio totesi Helsingin sanomien –blogijulkaisussaan: ”Se, mistä ei puhuta ääneen, ei suinkaan katoa, vaan sekoittaa mieltä ja kuorruttuu häpeällä”. Viimein otin tämän askeleen pitkän väsytystaistelun jälkeen ja yritin parhaani mukaan hiljentää ennestään opittujen ajatusmallien luomat äänet pääni sisällä. Nämä äänet kritisoivat päätöstäni ja halveksuivat minua. Viimein oli minun vuoroni ottaa vastuu omasta henkisestä kasvustani.

Mutta miksi koin, että en selviä enää omin nokkineni? Huomasin, että mielenmaisemastani alkoivat hävitä yksitellen kaikki värit ja tilalle oli jäänyt pelkkää harmaata ja mustaa. Ja lopulta se harmaakin hälveni. Jo teini-ikäisestä lähtien olin saanut myös outoja raivokohtauksia kun join itseni tarpeeksi pyörryksiin. Tämän kohteeksi joutuivat valitettavan moni läheiseni. Yleensä en muistanut itse näistä mitään, mutta käytökseni oli ollut hyvin uhkaavaa ja kielenkäyttöni todella rajua ja törkeää. Moiselle kohtaukselle en jälkikäteen kyennyt yleensä antamaan syytä. Se hämmensi minua yhtä paljon kuin niitä raukkoja, jotka joutuivat raivoni kohteeksi. Laitoin asian vuosikausia viinan piikkiin. Ajattelin, että ehkä minulla on joku ”rähinäkännigeeni”, kuten olin jostain tieteislehdestä lukenut. Tällöin en vielä suostunut myöntämään itselleni, että kaikki ulospurkautuva on oman alitajuntani maisemaa.

Toinen merkittävä syy henkilökohtaisten riivauksieni lisäksi oli parisuhde ja sen mahdollinen kehittäminen. Yhteiselomme alkoi melko nuorella iällä. Viimeiset vuodet olivat menneet kuitenkin kehnosti. Aloin huomata itsessäni pelottavia reaktioita. Minua painoi jatkuvasti jokin paha. Olin suurimmaksi osaksi vihamielinen avopuolisoani kohtaan. En kyennyt suhtautumaan esimerkiksi itseäni koskeviin huomioihin pienimmistäkään asioista aikuisen tavoin, vaan hyökkäsin aina vastaan kuin uhmakas ja pelokas teinipoika.

Itsensä kusettaja vai oman elämänsä superstara?

Näihin aikoihin aloin ensimmäisen kerran pohtia, miksi iskeydyn sekunnin sadasosassa paniikin valtaan jos kumppanini korottaa hiemankaan ääntään. Ihan kuin hän olisi uhannut minua aseella, jos meillä oli erimielisyyttä pienestäkin arjen asiasta. Jokaiseen parisuhteeseen kuuluvat pienet ”kränät” herättivät minussa joka kerta suuren tunnemylläkän. On raskasta olla kokoajan vihainen ja turhautunut. Varsinkaan, kun ei ymmärrä itsekkään, että miksi.

Jare Tiihonen räppää ”Alpha Omega” kappaleessaan: ”tsiigaan peiliin, en oo varma kuka edessä seisoo, huoramainen kusettaja vai suomalainen superstara?”. Kyseisen kappaleen ensimmäisen kerran kuullessani pohdin itsekin peiliin katsoessani, tuijottaako sieltä väsyneillä silmillään takaisin huoramainen itsensä kusettaja vai oman elämänsä superstara? Päädyin ensimmäiseksi mainittuun.

raavinta_muokattu

Lähtöruudusta askel eteenpäin?

Itsetutkiskeluun on monia keinoja ja ne ovat aina yksilöllisiä. Omalla kohdallani uskallan väittää, että vaikka olisin vaeltanut vuoden yksin erämaassa tai meditoinut ja tehnyt mindfulness-harjoitteita lootusasennossa päivät pitkät, lopputulos olisi ollut sama. Olisin ollut lähtöruudussa. Haavat ja niiden tuomat haasteet olivat liian syviä.

Syyskuussa 2015 istahdin ensimmäisen kerran psykoterapeutin vastaanotolla mukavan pehmeälle nojatuolille. Tiesin, että monet etsivät itselleen sopivaa terapeuttia kuukausiakin. Itselläni kävi tuuri ja löysin heti minulle sopivan henkilön. Ennakkoluuloni harmaa nuttura päälaellaan sojottavasta kitkerän vanhasta käyrästä, jonka ainoa tehtävä on tuomita ja arvostella minua, huuhtoutui muutamissa minuuteissa viemäriin. Näin alkoi minun pitkä ja pomppuinen vaellukseni eheytymisen tiellä.

”Raskaskin totuus antaa sielulle rauhan.” – Martti Lindqvist

EDIT: Jatkossa löydät postaukseni osoitteesta : www.sielunisilmin.fi

Rakkaudella,

Veli_K

Advertisements

Tutkintaa&hutkintaa

Hello friends!

Kun selailen viimeisen kahden vuoden aikana kertynyttä paperipinoa, löydän sieltä muun muassa seuraavia löydöksiä: lisämunuaisen toimintahäiriö, hivenainepuutoksia, testosteronituotannon häiriö, veren korkea elohopeapitoisuus, sokeriaineenvaihdunnan häiriö, ärtyneen suolen oireyhtymä ja niin edelleen… Olen piipahtanut melkein kymmenen eri lääkärin vastaanotolla aina funktionaalisen lääketieteen edustajasta psykiatreihin ja kaikkea siltä väliltä.

Sain taannoin epävirallisen kanta-asiakkaan käteisalennuksenkin paikalliseen yksityiseen laboratorioon, koska olen rampannut siellä tasaisin väliajoin. Henkilökunta huikkaa aina lähtiessäni: ”Heipä hei ja varmaan nähdään taas viimeistään ensi kuussa?”. Vastaan iloisesti: ”Eiköhän!”, vaikka oikeasi toivon, etten joutuisi antamaan enää yhtä ainutta verinäytettä seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Kuten aiemmin kerroinkin, kehoni ja mieleni on toiminut vajaatehoilla viimeiset vuodet. Kuin höyryjuna, jonka tulipesään lyödään vain pieni määrä puita kerrallaan, jolloin vauhti pysyy verkkaisena ja juna puksuttaa löysästi ja surumielisen kuuloisena. Ajattelin tällä kertaa sitten avata, millaisia havaintoja kehostani on tehty fysiologisesti. Joten varoitus ystävä hyvä: jos et siedä sairaskertomustyylistä tekstiä, kannattaa lukeminen lopettaa tähän!

Valkotakkien valtakuntaan

Keväällä 2014 visitoin ensimmäisen kerran erään hyvän maineen saaneella funktionaalisella lääkärillä, koska mennyt talvi oli ollut kehno olotilan suhteen. Hän teetätti laajan kilpirauhaspaneelin sekä lisämunaisen toimintaa mittaavan vuorokausisylkitestin, jossa mitataan kortisolitasoja pitkin päivää. Tulokset näyttivät, että ankaran elämäntyylini ja vajavaisen ravinnon sekä vitamiinipuutosten myötä kilpirauhaseni veteli vajaatoiminnan raja-alueilla ja kortisoliprofiilini oli matala.

Kortisolin tehtävä on muun muassa pitää veren sokeritaso riittävän korkeana stressitilanteiden aikana (Jaakkola, 2016). Eli kehoni ”stressinsietokyky” oli alentunut ja hormonaalinen tasapaino järkkynyt, jolloin olotila oli vetämätön mutta silti levoton. Silloin myös pinnani oli aina kireällä ja muutenkin olemiseni oli hyvin takakireää. Kyseessä oli/on luultavasti HPA-akselin (hypotalamus-aivolisäke-lisämunuainen) häiriötila, jota ylirasitustilaksikin jotkut uskaltavat kutsua. Tällöin ongelma on systeeminen eli hermoston ja hormonitoiminnan ”balanssi” on pielessä. Myös ruuansulatus sakkaa, immuunijärjestelmän sekä aivojen toiminta on muuttunut (Jaakkola, 2016). Sain lisämunuaisia ja kilpirauhasta tukevan lisäravinnekuurin ja kuukauden päästä aloin voimaan paremmin. Tattadaa, ja eikun pikavaihde silmään ja uusiin työtehtäviin!

 

Mies on terve?

Samankaltaiset ongelmat siis alkoivat taas keväällä 2015. Marssin työterveyteen, missä moisista diagnooseista ei oltu kuultukaan ja niin kauan kun kaikki labra-arvot ovat viiterajojen sisällä, mies on terve. Silloin sain aina vastaukseksi, että kaikki on korvien välissä. Tunsin, että jotain muutakin oli pielessä. Suurimmat ongelmani olivat päänupin sumuisuudessa, ajattelun tahmeudessa sekä jatkuvassa väsymyksessä ja vetämättömyydessä. Huomasin tällöinkin, että rasitus pahensi oireita. Tunnin kestävästä salitreenistä palauduin neljä päivää ja keho turposi nesteistä monta kiloa. Tällöin omasta vaatimuksestani työterveydessä otettiin testosteroniarvot. Arvot vastasivat noin 75-vuotiaan miehen arvoja, mutta koska ne olivat viitteissä, mies on terve.

 

Happyhappy -pilleri korjaa kaiken?

Aloin turhautua. Syksyllä 2015 kokeilin työterveyslääkärin kehotuksesta psyykepuolen lääkitystä kolme kuukautta. Oloni ei helpottanut ja painoni nousi noin kymmenen kiloa. Fucking great! Lopetin ne kuin seinään, jonka seurauksena huimasi muutaman viikon. Lattia keinui kuin olisi keikkunut Itämeren risteilyllä syysmyrskyssä. Pakko myöntää, ettei tämä vaihe ainakaan nostanut tarmoani valmentaa ihmisiä elämänsä kondikseen. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisi tässäkin kohtaa pitänyt kuunnella omaa intuitiota ja kehon välittämiä viestejä tarkemmin.

Jälleen mittailtiin testosteronitasoja, jotka omaan silmääni olivat huonot. Mutta kuten sanottua, viitteissä oltiin, joten ei auttanut purnaaminen. Omasta vaatimuksestani suoritettiin myös sokerirasituskoe, jossa testattiin mahdollista sokeriaineenvaihdunnan häiriötä. Kokeessa nautitaan lasillinen glukoosia ja katsotaan miten veren sokeripitoisuus käyttäytyy. Luonnollisesti 2 tuntia glukoosin nauttimisen jälkeen veren glukoosiarvon pitäisi olla korkeampi kuin paastoarvo. Mutta meikäläisellä (kuinkas muutenkaan?) arvo LASKI yli kaksi pykälää. Tulkinta tähän oli: ”Ei sulla ainakaan diabetesta ole!”. Ei ole ei…

Myrkytetty mies

Samoihin aikoihin käväisin tutun funkkarilääkärin vastaanotolla epätoivoisen toiveikkaana, josko hän keksisi ratkaisun kuten aiemminkin. Hän teetätti Nutreval – testistön, joka kartoittaa eri vitamiinien, ravintoaineiden ja välttämättömien kofaktoreiden epätasapainoja (https://mdd.fi).

Täältä löytyikin paljon puutostiloja, joita lähdettiin korjaamaan jälleen kovilla lisäravinnekuureilla. Suurimmat puutokset löytyivät seuraavista B-vitamiineista: tiamiini (B1), niasiini (B3) ja pyridoksiini (B6). Viimeisimmän annostus nostettiin lääkinnälliselle tasolle eli moninkertaiselle verraten ”normaaliin”. Havaittiin myös, että punasolujeni elohopeapitoisuus on turhan korkea. Ajatus siitä, että vaarallinen raskasmetalli on kertynyt kehooni, puistatti. Tähän sain myös lisäravinteita, joilla raskasmetallikuormitusta saataisiin pienemmäksi. Myös foolihapon sekä B12-vitamiinin tasoja lähdettiin lisäravintein nostamaan.

Piikkiä pakaraan

Seuraavan kymmenen kuukauden ajan tein töitä osa-aikaisena, koska täysipäiväisyyteen eivät edelleenkään riittäneet paukut. Olotila pysyi samankaltaisena eli hyvin ailahtelevaa sekä rasitusherkkää menoa. Syksyllä 2016 sain vihiä eräästä hyvästä erikoislääkäristä pääkaupunkiseudulla, joka on yli 20 vuoden ajan perehtynyt miesten hormonitoimintaan ja sen häiriöihin. Menin vastaanotolle ja hän tokaisi suoraan, että testosteroniarvoni ovat huonot ja ei ihmettele etten voi hyvin. Veressäni oli vapaata testosteronia sitovaa globuliinia niin paljon, että ”vaikuttavaa ja aktiivista” -muotoa pääsi käyttöön liian vähän. Oireet vastasivat kyseistä(kin) diagnoosia.

Loikin vastaanotolta tanssiaskelin pois, koska tuuletin mielessäni, että ehkä vihdoin joku osaisi auttaa minua ja antaa nimen huonolle voinnilleni joka vain jatkui ja jatkui. Hän määräsi hormonikorvaushoidon. Tämä tarkoitti lihakseen pistettävää injektiota aina kymmenen päivän välein. Olin varma, että kohta lähden taas liitoon entiseen malliin. Sain pistoksia, mutta mitään ei tapahtunut. Kunnes kuudennen viikon kohdalla olotila muuttui kuin katkaisimesta sellaiseksi, että olisin voinut kiipeillä seinillä yötä päivää hämähäkkimiehen tavoin. Se oli pelottavaa. Uskon, että piripommi nenään imaistuna tuntuu jokseenkin samalta. Tätä jatkui viikon, kunnes yhtäkkiä iski kauhea alakulo ja muutenkin sekavuus. Tällöin minulle väläyteltiin myös erään psyykepuolen sairauden mahdollisuutta.

testo_optimized_muokattusekava_blurred

 Tutinaa ja vapinaa

Päätin jättää hormonihoidon kesken kertarysäyksestä. Myöhemmin ajateltuna sanoisin, että tämä oli impulsiivinen ja harkitsematon päätös. Sain tähän kuitenkin luvan lääkäriltä. En ymmärtänyt hormonivalmisteiden voimaa, kun niillä aletaan leikkiä. Käytännössä oma testosteronin tuotantoni oli katki korvaushoidon takia. Nyt katkaisin myös korvaushoidon eli nollatasoilla vietettiin joulua 2016. Olo oli sen mukainen. Kuin pahimman luokan kankkunen, joka jatkui monta kuukautta. Koko kroppa tärisi ajoittain tuskasta, samalla kun leposyke hakkasi niin, että korvissa suhisi. Tuntui kuin olisin vieroittanut itseäni heroiinista, tai jotain sinne päin. Nyt syön paraikaa omaa tuotantoa boostaavaa lääkitystä, jotta palautuisin nopeammin tästä hässäkästä. Korvaushoidon tarve tsekataan myöhemmin tänä vuonna uudemman kerran.

Tutkimuksen alle on menossa lähitulevaisuudessa myös suoliston tila laajoine tutkimuksineen, koska ruuansulatuselimistöni ei toimi edelleenkään kuten sen pitäisi. Myös raskasmetallien liiallista kertymistä kehooni skannaillaan vielä lisää sekä kalloni sisältö magneettikuvataan ja aivojen sähköistä toimintaa tutkitaan EEG:llä. Pari viikkoa sitten otettiin kortisolin vuorokausieritystä tutkiva sylkitesti, joka on sama kuin aiempina vuosina. Se kertoi, että kortisolin tuotantoni kyykkää keskellä päivää tasolle, jolla sen tulisi olla normaalisti noin puolenyön aikaan. En sinänsä ihmettele, miksi ajatustoimintani hyytyy keskellä päivää kuin robotilta, jolta napataan virtakaapeli seinästä.

En voi todeta muuta kuin, että: ”HOHHOIJAA, melkoista rallia tämä on ollut ja valmista ei ole tullut vieläkään”. Mutta hienoa ystäväni, kun jaksoit lukea tähänkin saakka!

Nyt kun olen valottanut fysiologisten haasteideni viidakkoa menneiltä vuosilta, voisin seuraavaksi sukeltaa henkimaailman mystisiin syövereihin… Nähdään siellä 😉

EDIT: Jatkossa löydät postaukseni osoitteesta : www.sielunisilmin.fi

Rakkaudella,

Veli_K

 

Lähteet :

Jaakkola, K. 2016. Hyvän olon hormonidieetti. Helsinki. Tammi.

http://www.kilpirauhanen.fi/artikkelit/mika-on-lisamunuaisuupumus/

https://mdd.fi

Lähtökohtia

Hejsan tjänare ystävät!

 

“Mens sana in corpore sano – terve sielu terveessä ruumiissa” totesi roomalainen runoilija Juvenal jo muutama vuosisata ennen ajanlaskumme alkua. Vaikkakin eräs opettajani aikoinaan minulle tokaisi, että ruumiista voidaan puhua vasta kun sydänkäyrä näyttää suoraa viivaa, niin kyseinen fraasi on askarruttanut minua. Mitä se tarkoittaa omalla kohdallani ja voisinko joskus oikeasti ymmärtää kehoni ja mieleni toimintaa? Tarkoitan siis aikuisten oikeasti. Mielenkiintoni ihmiskehon mystisyyttä kohtaan ajoikin minut hakeutumaan opinahjoihin, joissa sain pienen maistiaisen tästä vyyhdistä. Opiskelun lisäksi elämä ruokki uteliaisuuttani kehon ja mielen haasteilla, jotka pakottivat minut haalimaan lisää tietoa viisaammilta, kuten olenkin jo aiemmin kertonut.

 

Mieli janoaa vastauksia

Itselleni ei koskaan ole riittänyt pintapuolinen tieto. Usein toivonkin, että tiedonhaluni päästäisi minut vähemmällä. Elämäni olisi luultavasti paljon helpompaa.  Muistan mitä päässäni raikui kun ensimmäisiä kertoja kuulin toteamuksia, kuten ”ylirasitus voi sekoittaa hormonitoimintaa” tai ”kehoa ja mieltä ei voi koskaan erottaa toisistaan”. Siellä raikui suureen ääneen kysymys: ”miksi?” ja ”perustelkaa minulle miksi näin tapahtuu!”. Onneksi nykymaailmassa tutkimustieto on suurimmalti osin julkista.

Olen yrittänyt selvitellä syy- ja seuraussuhteita, mikäli esimerkiksi hormonitasapaino heittää ja vointi on huono sekä päässä rattaat eivät pyöri. En väitä olevani professoritason solututkija, mutta jotain on alkanut kuitenkin valjeta. Mainittakoon, että olen rampannut viimeisen kahden vuoden aikana niin monella lääkärillä, ettei niitä meinaa kahden käden sormetkaan riittää laskemaan. On kertynyt tutkimuksia, diagnooseja sekä lääketieteellisiä analyysejä romaaniksi asti. Osa on oikeita ja osa mielestäni kyseenalaisia. Mutta niistä tarkemmin lisää myöhemmin.

Tänään muun pohdiskeluni lisäksi halusin tuoda esiin kaksi teosta, jotka mielestäni jokaisen joka etsii hyvää vointia, vireyttä sekä optimaalista suorituskykyä olisi hyvä lukea ajatuksella läpi. Itse koin saavani näistä monia hyviä vinkkejä purkamaan omaa dilemmaani kehon ”köhimisen” suhteen. Työkseen ihmisiä valmentaville nämä ovatkin mitä todennäköisimmin ns. peruskauraa ja hyvä niin.

Toinen paneutuu enemmän voima- ja lihaskuntoharjoittelun maailmaan ja toinen puolestaan laajemmin kehon toimintaan, muun muassa hormonitoiminnan koukeroihin hyvinvoinnin perspektiivistä. Etenkin jälkimmäinen auttoi minua ymmärtämään kehoni voinnin kokonaiskuvaa paremmin, sekä antoi vinkkejä mistä voisin kenties lähteä etsimään apua.  Kirjan nimi voi olla hämäävä, koska otsikossa komeilee sana ”dieetti”. Kyseessä ei siis ole teos, jonka punainen ja ainoa lanka olisi antaa ohjeet tiristämään rasvaprosentti sinne kuuluisaan kymppiin. Pidän siitä, että kyseisissä teoksissa ei esitetä asioita omina mielipiteinä ja tulkintoina vaan aihealueisiin löytyy faktatietoa tukemaan johtopäätöksiä.

 

Oman ajattelumallini mukaan oppimisprosessi etenee asteittain eli ”first things first”. Tällä tarkoitan sitä, että moni parempaa vointia ja uutta liikunnallista harrastusta aloitteleva perheenäiti/isukki tukehtuu nykymaailman informaatiotulvaan, ahdistuu ja ensimmäinen askel terveempään suuntaan jää aina huomiseen. Erityisruokavalioita, harjoitusmetodeja ja ”special-techniques”-videoita vyöryy ovista ja ikkunoista. Näissä kahdessa teoksessa asiat kerrotaan selkokielellä ja ymmärrettävästi, joten aloittelevalle jumppa-Pirkolle tai mave-Matille on helpompaa poimia ydinasioita omaan ”työkalupakkiinsa”.

 

Mikä toimii minulla, toimii kaikilla?!

Pakko myöntää, etten itse nuorempana viitsinyt perehtyä tarpeeksi näihin perusasioihin vaikka tahti oli kova ja viikot täyttyi maksimisykkeisistä fyysisistä harjoituksista. Elin vuosia harhaluulossa, että oma keho kestää kyllä, muiden vaivoja vartenhan tässä kouluja käydään. Ylimielisyys johtaa usein koettelemuksiin ja täten vaikeuksiin. Totta joka sana. Toivon, että nuorempi sukupolvi olisi viisaampi. Perehdyttäisiin ja kuunneltaisiin kehon signaaleja muutenkin kuin sen kuuluisan kantapään kautta.

Oman kehon kuuntelu ja varoitusmerkkien tosissaan ottaminen ovatkin mielestäni mukavasti framilla nykypäivän mediassa ammattilaisten toimesta. Nykyään äänessä ovat muutkin kuin 90-luvulla kulta-aikojaan viettäneet ex-bodarit, joita jostain syystä pidetään kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ammattilaisina.  Toki jos tähtäimessä on kilpailla kehonrakennus- tai fitnesslajeissa, heidän konsultaationsa on mitä luultavimmin oikea ratkaisu.

Informaatiota nykyään siis riittää. Eräs itseäni hieman häiritsevä tekijä kuitenkin on, että monella julkisesti elämänohjeita jakavalla on yksi ja ainoa totuus. Periaatteena on usein ”mikä toimi minulla, toimii kaikilla”. Ja jos ei toimi, henkilö on luuseri ja toivoton tapaus. Tottahan toki on olemassa kaikkia hyödyttäviä yleisperiaatteita liittyen hyvinvoinnin parantamiseen, mutta mitä jos kaikki on jo kokeiltu ja siltikin olo on kuin jyrän alle jäänyt joka aamu?

So what`s my point? Pienellä itseopiskelulla luotettavista lähteistä voi siis olla suuren suuri myönteinen vaikutus elämäsi laatuun. Mitä enemmän sitä harrastat, sitä enemmän opit myös tervettä lähdekriittisyyttä, etkä usko jokaista uutta ja mullistavaa villitystä ilman päteviä perusteluja. Ja mikä tärkeintä, et tunne syyllisyyttä tai epätoivoa, jos jonkun ”asiantuntijan” hehkuttama metodi ei toimi juuri sinulla. Pääasia on, että tieto on julkista ja hyvinvoinnin eri osa-alueiden haasteista keskustellaan muuallakin kuin vauva.fi:n foorumeilla.

EDIT: Jatkossa löydät postaukseni osoitteesta : www.sielunisilmin.fi

 

Rakkaudella,

 

Veli_K

Myrskyvaroitus

Olen monesti kuullut sanottavan, että on tyyntä ennen myrskyä. Tämä pätee varmasti moneen asiaan, mutta itseni kohdalla koen toisin. Kun aikamatkaan mielessäni kolmen vuoden taakse, näen aaltojen muuttuvan pikkuhiljaa suuremmiksi ja lopulta tornadoksi, joka repii taloja ja puita juuriltaan. Vielä silloin en tiennyt, että seuraavat vuodet tulevat koettelemaan minua rajummin kuin koskaan aiemmin elämässäni.

mysrky.jpg

Palaamme syksyyn reilu kolme vuotta sitten.  Olin ahertanut ammattikorkeakoulun päättötyötä, suorittanut viimeisiä kursseja, treenannut hullunkiilto silmissä ja ei pidä unohtaa satunnaista riehakasta juhlimista. Tämän syksyn jälkeen kehoni antoi ensimmäiset varoitussignaalit. Mielenmaisema muuttui viikon sisällä värikkäästä tummanpuhuvaksi. Kaikki tuntui surulliselta ja itkin usein ilman sen ihmeempää syytä. Olin peloissani, koska moinen aaltoilu ei ollut aiemmin ollut osa minua. Myös jalat tuntuivat raskaalta ja treenaamisesta tuli päiviä kestävä huono olo ja päässä tuntui utuiselta. Päätin joulukuisen valmistumisen jälkeen tietoisesti olla hakematta töitä ja lepäillä.  Muistan miettineeni että: ”kuukausi huilia ja I`m back on track”.

Oman mielen supermies

Talvi vaihtui kevääseen. Yleinen olemukseni oli hieman kohentunut. Tunsin hetkittäin itseni omaksi energiseksi itsekseni. Kovemmasta urheilusta tuli edelleen huono olo, joten jätin sen kokonaan hetkeksi, vaikka kyseinen luopuminen oli tuskaisaa.  Oma uskomukseni siitä, että olen kaiken kestävä teräsmies, oli kokenut kolauksen ja se pelotti minua. Keskustelimme avopuolisoni kanssa paikkakunnan vaihdosta ja päätimme, että maisema vaihtuu. Kävin puolitehoilla työhaastattelussa ja ihmeen kaupalla sain paikan. Karavaanimme liikkui satoja kilometrejä maantiellä ja asetuimme uuteen alkuun.

Aloitin uuden työni liikunta-alalla. Työhön sisältyi itselleni uusia elementtejä varsinkin aggressiivisen myyntityön osalta. Olin levännyt koko talven ja minusta tuntui että voimani palasivat. Jaksoin taas treenata, tehdä haastavaa työtä ja olla sosiaalinen ja menevä. Tuntui kuin joku olisi injektoinut elämänvärit takaisin suoniini. Minulla oli tunne, että uudet ihmiset pitävät minusta, minua arvostetaan ja minut huomataan. Kotona asiat eivät olleet kuitenkaan hyvin. Avopuolisoni riutui ankaran kokonaisvaltaisen uupumustilan kourissa ja itselläni meni sormi suuhun. En osannut tukea häntä kuten aikuisen miehen mielestäni kuuluu. Sen sijaan pakenin omaa kykenemättömyyden tunnettani kodin ulkopuolisiin virikkeisiin. Elämäni sen aikainen pyhä kolminaisuus eli treenaus, työ ja kreisibailaus muuttuivat entistä intensiivisemmiksi. Mieleeni juolahti joskus, että syönköhän tarpeeksi laadukasta ruokaa kulutukseeni nähden? ”Njääh, hyvin tuntuu jaksavan joten eihän tässä ole ongelmaa” uskottelin itselleni.

Arjen silmukka kiristyy

Tätä rallia kehoni jaksoikin kokonaiset yhdeksän kuukautta. Jälleen samat oireet alkoivat puskea pintaan kuin vuotta aiemmin. Huomasin haukkovani henkeä ennen töihin lähtöä, kuten olin huomannut useimpina aamuina tekeväni. Musertava väsymys ja ahdistus puristi rintaani. Päässäni vilisi miljoona ajatusta äärettömyyden nopeudella ja mistään niistä en tahtonut saada kiinni. Looginen ajattelu, lähimuisti, reaktiokyky ja tasapainokin tuntuivat takertelevan harva se päivä. Huonontuneen hienomotoriikan siivittämänä rikoin kotona ennätysmäärän lautasia, kun ne pirut eivät tahtoneet pysyä sormieni otteessa. Onneksi Ikeasta saa lautasia halvalla.

Oli vaikea saada kiinni työasioista, tai oikeastaan mistään. Mieliala aaltoili alakulosta epätoivoon. Välillä oli vielä hyviäkin päiviä seassa. Kovat äänet työpaikalla säikäyttivät minut joka kerta sisäisesti ja sydämeni muljahti kurkkuuni useita kertoja päivän aikana. Treenaaminen pahensi kaikkia epämääräisiä oireita. Silti en voinut luopua siitä, olinhan asiakkailleni esimerkki. Perimmäisiin sieluni sopukoihin kovalla kädellä iskostettu syyllisyys ja itsensä ruoskiminen pitivät minua vahvassa lieassa ja pakottivat liikkeelle. Huomasin kuinka joka aamuinen naamion asettaminen kasvoilleni astuessani ulkomaailmaan kävi päivä päivältä hankalammaksi.

Apua, auttakaa joku!

Lopulta kuukauden tuskailun jälkeen päädyin työterveyslääkärin vastaanotolle. Hän tokaisi hivenen kehnolla suomella: ”muutama paiva lepoa ja huva tule”. Näin kahden vuoden taistelun jälkeen uskallan väittää kyseisen diagnoosin menneen metsään.   Tästä ensimmäisestä 15 minuutin visiitistä työterveyteen onkin käyntejä eri terveydenhuollon ammattilaisten tykö kertynyt paljon, koska sairas olotila on pysynyt kuin täi tukassa. On tutkittu endokrinologiaa, ruuansulatuselimistöä, hivenainetasoja sekä tietysti psyykettä. Sairauslomapäiviä on kertynyt tätä kirjoittaessani satoja.

Melkein kaikilta näiltä osa-alueilta tehtiinkin löydöksiä jotka johtivat toimenpiteisiin. Muutoksen alle meni mm. ravinto, lisäravinteet sekä suhtautuminen pakonomaiseen treenaamiseen. Myös monenmoisia lääkekokeiluja mahtui mukaan. Tästä alkoi myös matka oman mieleni pimeimpiin syövereihin. Uskon vakaasti, että ilman tätä matkaa en olisi ikinä lähtenyt katsomaan peilikuvaani syvemmälle silmiin ja olisin tyytynyt pelkkään pintaraapaisuun. Olin halunnut vältellä kaikkea mitä itsessäni pinnan alla kyti. Kaikesta yllämainitusta kerron tarkemmin myöhemmin joten pysythän kyydissäni ystävä? Minulla jäi vielä paljon kerrottavaa. Ehkäpä vielä joskus myrskyn jälkeen on poutasää?

“You can never cross the ocean until you have the courage to lose sight of the shore.” –Christopher Columbus

EDIT: Jatkossa löydät postaukseni osoitteesta : www.sielunisilmin.fi

Rakkaudella,

Veli_K

Tässä minä olen

Tervehdys ystävä!

Vielä vuosi sitten en olisi uskonut, jos joku olisi väittänyt minun kirjoittavan elämästäni julkisesti. En totisesti. Takaraivossani kypsynyt väläys muuttui pikkuhiljaa ajatukseksi, ajatus mieliteoksi ja mieliteko todellisuudeksi. Joten tässä sitä ollaan; juuri Sinä tulkitsemassa sielunmaisemani sisältöä. Ah, kuinka kutkuttavan jännää, jopa pelottavaakin. Ainiin, kuka minä olen? Olen vajaa kolmekymppinen suomalainen mies, avopuoliso, poika, veli, ystävä, naapuri, fysioterapeutti, urheiluhieroja ja välillä toimin personal trainerinakin. Suuriin intohimoihini on kuulunut kaikenlainen liikunta. Varsinkin kamppailu-urheilu on ollut lähellä sydäntäni ja talvisin nautin snoukkailla pitkin lumisia metsäreittejä. Kolme vuotta tuli viihdyttyä myös jenkkifudiskentillä. Pidän myös tatuoinneista, sielukkaasta musiikista, tunnerikkaista ihmisistä ja hiljaisista aamuista kahvia siemaillen. Aina silloin tällöin yön värivaloihin kevein askelin singahtaminen on maistunut, hyvässä seurassa tietenkin.

Mutta miksi aloin kirjoittaa? Isoin syy tähän oli rikkoa rajoja sekä murtaa stereotypiaa suomalaisesta miehestä. Miehestä joka ei puhu eikä pussaa. Tai pussaa joskus, mutta ei puhu. Varsinkaan jos menee huonosti tai tuntuu pahalta.

EI!” sanon minä. ”Hiljaisen jurottamisen aika on ohi, miehet!

Toinen syy on halu jakaa omaa tarinaani. Miten itse olen kokenut sen, kun elämä ottaa niskasta ja painaa maahan ja pitää siellä pitkään. Potkaisee vielä muutaman kerran kylkeen, että ylösnousu olisi varmasti vaikeaa.

Selkokielellä tämä tarkoittaa kokonaisvaltaista sairastumista. Sen minä olen kokenut. Koen edelleenkin tätä kirjoittaessani. Menin vuosia ohituskaistalla reilua ylinopeutta ja olen ollut elävä esimerkki siitä, kun keskitytään pelkästään määränpäähän eikä matkaan. Olin vakaasti sitä mieltä, että alan koulutettuna ihmisenä minä voin oikoa. Minun kehoni ja mieleni eivät tottele niitä lainalaisuuksia mitä opetin muille. Enhän minä tarvinnut mielestäni itselleni henkilökohtaista valmennusta, ei ei ei…

Muutamassa vuodessa entisestä elämäniloisesta ja energisestä liikunta-alan pörrääjästä tuli kämpässään piileskelevä haamu, joka ei erota perjantaita maanantaista ja joka eijaksa nousta rappusia puuskuttamatta. Mitä kaikkia osatekijöitä tähän liittyy? Mitkä olivat isoimmat virheeni? Mitä opin tästä kaikesta? Miten nousen jaloilleni? Ehkä jakaessani tarinaani Sinulle, löydän viimein vastauksen kaikkiin näihin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin.

IMG-20170419-WA0007

So welcome on board mate! Työni sekä koulutukseni lisäksi olen kokemuksieni kautta oppinut paljon kehoni ja mieleni toiminnasta sekä esimerkiksi ravinnon merkityksestä, kun rajoja koetellaan toden teolla. Ja hektisessä nykymaailmassa supersuorittamisen valtakaudella raja-aitoja heilutellaan joka ikisellä. Aion raapia asioita pintaa syvemmältä. Niin kuin ne olen itse kokenut ja ymmärtänyt. Haluan kaiken tämän jakaa kanssasi, pala palalta. Suurin toiveeni on, että teksteistäni olisi jollekin kotonaan tuskailevalle edes pientä apua ymmärtämään omaa tilannettaan paremmin.

Totuus vapauttaa.

EDIT: Jatkossa löydät postaukseni osoitteesta : www.sielunisilmin.fi

Rakkaudella,

Veli_K