Terapian tarpeessa

Tervehdys jälleen ystävä!

Nykyään mieltäni on askarruttanut armaan kotipohjolamme rintaa puristava ilmapiiri. Etenkin minua on alkanut häiritsemään suurten sodan jälkeisten -ikäpolviemme laajalti viljelemä ”talvisodan henki”. Sitkeydessä, urheudessa, tarmokkuudessa ja yhteisvoimin uuden rakentamisessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Eikä senkään käy kieltäminen, että sota-aikaan ongelmat ja haasteet olivat eri maailmasta kuin nykyään.

Olen kuitenkin tähänastisen elämäni aikana kokenut, että syvimmin omaan ikäluokkaani tästä ”hengestä” on imeytynyt vaikenemisen ja nieleskelyn kulttuuri. Kulttuuri, jossa omia ongelmia ja pahoinvointia täytyy aina verrata talvisodan aikoihin ja täten todeta murehtivansa turhia ja pitää suunsa kiinni. Olen itsekin moisen kulttuurin ja ympäristön kasvatti.

Eksyksissä mustan ja harmaan maailmassa

Kuten monelle muulle, myös minulle oli kova pala nieltäväksi, etten selviä enää omin voimin eteenpäin ilman psyykkiseen hyvinvointiin perehtynyttä ammattilaista. Suuresti arvostamani kyseisen alan pioneeri ja kasvo Maaret Kallio totesi Helsingin sanomien –blogijulkaisussaan: ”Se, mistä ei puhuta ääneen, ei suinkaan katoa, vaan sekoittaa mieltä ja kuorruttuu häpeällä”. Viimein otin tämän askeleen pitkän väsytystaistelun jälkeen ja yritin parhaani mukaan hiljentää ennestään opittujen ajatusmallien luomat äänet pääni sisällä. Nämä äänet kritisoivat päätöstäni ja halveksuivat minua. Viimein oli minun vuoroni ottaa vastuu omasta henkisestä kasvustani.

Mutta miksi koin, että en selviä enää omin nokkineni? Huomasin, että mielenmaisemastani alkoivat hävitä yksitellen kaikki värit ja tilalle oli jäänyt pelkkää harmaata ja mustaa. Ja lopulta se harmaakin hälveni. Jo teini-ikäisestä lähtien olin saanut myös outoja raivokohtauksia kun join itseni tarpeeksi pyörryksiin. Tämän kohteeksi joutuivat valitettavan moni läheiseni. Yleensä en muistanut itse näistä mitään, mutta käytökseni oli ollut hyvin uhkaavaa ja kielenkäyttöni todella rajua ja törkeää. Moiselle kohtaukselle en jälkikäteen kyennyt yleensä antamaan syytä. Se hämmensi minua yhtä paljon kuin niitä raukkoja, jotka joutuivat raivoni kohteeksi. Laitoin asian vuosikausia viinan piikkiin. Ajattelin, että ehkä minulla on joku ”rähinäkännigeeni”, kuten olin jostain tieteislehdestä lukenut. Tällöin en vielä suostunut myöntämään itselleni, että kaikki ulospurkautuva on oman alitajuntani maisemaa.

Toinen merkittävä syy henkilökohtaisten riivauksieni lisäksi oli parisuhde ja sen mahdollinen kehittäminen. Yhteiselomme alkoi melko nuorella iällä. Viimeiset vuodet olivat menneet kuitenkin kehnosti. Aloin huomata itsessäni pelottavia reaktioita. Minua painoi jatkuvasti jokin paha. Olin suurimmaksi osaksi vihamielinen avopuolisoani kohtaan. En kyennyt suhtautumaan esimerkiksi itseäni koskeviin huomioihin pienimmistäkään asioista aikuisen tavoin, vaan hyökkäsin aina vastaan kuin uhmakas ja pelokas teinipoika.

Itsensä kusettaja vai oman elämänsä superstara?

Näihin aikoihin aloin ensimmäisen kerran pohtia, miksi iskeydyn sekunnin sadasosassa paniikin valtaan jos kumppanini korottaa hiemankaan ääntään. Ihan kuin hän olisi uhannut minua aseella, jos meillä oli erimielisyyttä pienestäkin arjen asiasta. Jokaiseen parisuhteeseen kuuluvat pienet ”kränät” herättivät minussa joka kerta suuren tunnemylläkän. On raskasta olla kokoajan vihainen ja turhautunut. Varsinkaan, kun ei ymmärrä itsekkään, että miksi.

Jare Tiihonen räppää ”Alpha Omega” kappaleessaan: ”tsiigaan peiliin, en oo varma kuka edessä seisoo, huoramainen kusettaja vai suomalainen superstara?”. Kyseisen kappaleen ensimmäisen kerran kuullessani pohdin itsekin peiliin katsoessani, tuijottaako sieltä väsyneillä silmillään takaisin huoramainen itsensä kusettaja vai oman elämänsä superstara? Päädyin ensimmäiseksi mainittuun.

raavinta_muokattu

Lähtöruudusta askel eteenpäin?

Itsetutkiskeluun on monia keinoja ja ne ovat aina yksilöllisiä. Omalla kohdallani uskallan väittää, että vaikka olisin vaeltanut vuoden yksin erämaassa tai meditoinut ja tehnyt mindfulness-harjoitteita lootusasennossa päivät pitkät, lopputulos olisi ollut sama. Olisin ollut lähtöruudussa. Haavat ja niiden tuomat haasteet olivat liian syviä.

Syyskuussa 2015 istahdin ensimmäisen kerran psykoterapeutin vastaanotolla mukavan pehmeälle nojatuolille. Tiesin, että monet etsivät itselleen sopivaa terapeuttia kuukausiakin. Itselläni kävi tuuri ja löysin heti minulle sopivan henkilön. Ennakkoluuloni harmaa nuttura päälaellaan sojottavasta kitkerän vanhasta käyrästä, jonka ainoa tehtävä on tuomita ja arvostella minua, huuhtoutui muutamissa minuuteissa viemäriin. Näin alkoi minun pitkä ja pomppuinen vaellukseni eheytymisen tiellä.

”Raskaskin totuus antaa sielulle rauhan.” – Martti Lindqvist

EDIT: Jatkossa löydät postaukseni osoitteesta : www.sielunisilmin.fi

Rakkaudella,

Veli_K

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s